Olemme muuttaneet, ja koska netti ei toimi joudun päivittelemään pikaisesti työpaikalta.

Kaikki sujui hyvin. Muuttopäivä oli rankka, mutta kaikki saatiin kuitenkin tehtyä. Suuri kiitos pianonkantajille Samulle ja Larille, ilman heitä olisi ollut hankaluuksia. Korvaamattomana apuna olivat taas kerran rakkaat vanhempani jotka kerrasta toiseen jaksvat keskenkasvuista tytärtään auttaa. Äiti kuurasi entisen asuntoni lattiasta kattoon sillä välin kun me Isän ja Emma-siskon kanss kannoimme tavaroita. Ilman näitä korvaamattomia ihmisiä en olisi ikinä selvinnyt urakasta. Seitsemän aikaan illalla luovutin Tiirantien avaimen sen uusille omistajille ja haikein mielin kaasuttelin pihasta. Toivon heille kaikkea hyvää uudessa kodissaan jota he heti maanantaina ryhtyivät remontoimaan ;)

Sunnuntai-iltana, kun viimeinen kuorma oli purettu, kaaduin sänkyyn koirineni ja nukuimme kerralla aamuun asti. Maanantaina hain Äidin purkutyössä auttamaan. Iltapäivällä, kun isä tuli uuden sänkyni kanssa Askosta, iski ihan järkyttävä olo. Silloin tajusin, että en ollut syönyt perjantain jälkeen oikeastaan ollenkaan. En ollut asiaa edes oikein huomannut. Siinä istuessani ja itkiessäni en ensin ymmärtänyt mistä kaikki johtuu. Onneksi Äiti ja Isä olivat vieressä ja kun aloin puhua, tajusin että olin jollain lailla stressannut tätä muuttoa ja näitä elämänratkaisuita joita olen tehnyt. En ollut edes tajunnut. Yksi ihminen aika kovasti arvosteli valintaani ja piti opiskelemaan lähtöäni (varsinkin tälle alalle) lähes älyttömänä ideana, ja se oli tässä sisäisen myllerryksen tilassa liikaa. Muurit murtuivat ja olin ihan maassa. Tiistaina lähdin urheasti töihin, työnteko sujui kohtalaisesti vaikka olin aika peräänkatsottavaa mallia.

Päivällä Katja kutsui minut Niinisaloon katsomaan hevostaan Paulia ja otin kutsun iloisena vastaan. Ajelimme töiden jälkeen koirien kanssa siis Niinisaloon ja nautimme hyvästä seurasta ja ihanasta mustikkapiirakasta teen ja sympatian kera. En voi sanoin kuvailla kuinka oloni muuttui tämän matkan jälkeen. Oikeat ystävät ovat korvaamattomia, heidän seuransa sai oloni paranemaan ja kadonneen itseluottamukseni palautumaan lähes normaaliksi. Nyt olen taas paljon luottavaisempi ja uskon että kaikki järjestyy, ja jos ei järjesty, niin aina voi muuttaa mielensä ;D

Koirat ovat kotiutuneet yllättävän hyvin. Pomo on kuin kotonaan (kuten arvelinkin) ja Äksykin on tyytynyt osaansa. Minusta tuntuu, ettei Pomeli ole edes tajunnut että olemme vaihtaneet osoitetta. Se on ensihetkestä ollut oma itsensä eikä sitä ole haitannut jäädä asuntoon yksin. Äksy oli ensimmäisenä työpäivänä vähän sitä mieltä, että lähtee mukaan, mutta haukkumista tai muutakaan ääntä ei ollut kuulunut kun kysyin asiaa naapurilta iltapäivällä. Koirat saavat olla vapaasti keittiö-makuuhuone-akselilla poissaollessani, vain "olohuone" on rajattu ulos. Lähinnä siksi että siellä on uusi sohva :P

Pomo on ollut onnellinen kun uuden sängyn ostettuani sekin on saanut tulla viereeni yöksi. Silti se yleensä jossain vaiheessa siirtyy lattialle omaan petiinsä., mutta tulee mielellään jossain vaiheessa kainaloon. Äksykin on hyväksynyt tämän tosiasian hvyin. Välillä se saattaa murahtaa jos Pomo yrittää kävellä sen yli, tai ei rauhoitu paikalleen vaan vaeltaa sängyssä. Se on toisaalta ihan hyväkin, en minäkään tykkää 15 kiloisesta kävelevästä bokserista sängyssäni :D

Treenaaminen on jäänyt vähälle tämän muutto-rupeaman vuoksi, mutta nyt otan itseäni niskasta kiinni, sillä AVO-starttimme lähestyy uhkaavasti. Äksy on ilmoitettu 21.3 toko-kokeeseen johon mennessa kaikki pitäisi saada kuntoon. Liikkeet ovat jo hallussa, nyt tarvii vaan treenata palkattomuutta. Satun suotuisalla avustuksella teemme ensi viikolla harjoituksia liikkurin kanssa. 

Pomo on ollut tokon suhteen ihan pellossa, meiltä on Äksyn menojen vuoksi jäänyt monet ohjatut treenit väliin, mutta pikkuhiljaa edistymme. Paikalla makaaminen ja istuminen sujuvat ruokakupilla hienosti. Saan mennä jopa viereiseen huoneeseen (=piiloon) ilman mitään ongelmia. Sivulle tulo tarvii vielä käsimerkin, samoin liikkeestä maahanmeno peruuttamalla. Eteentulo sujuu hyvin eikä tarvi enää kummoistakaan käsimerkkiä. Maanantaina kokeilin eteentuloa luoketulon yhteydessä, vauhti oli niin kova, että Pomo sujahti jalkojen välistä ennen kuin sai vauhdin pysähtymään. Luojan kiitos se vielä mahtuu jalkojeni välistä, parin viikon päästä löydän itseni pää haljenneena treeni-tilamme sementtilattialta. Siispä lisää harjoituksia ja luoksetuloa niin että koira ennakoi pysähdyksen ajoissa :)

Viikonloppuna on luvassa Ähtärin ryhmänäyttely ja agilitykisat Liedossa, niistä tuloksia myöhemmin.